Naispappeus ja uuden liiton seurakunta


Sisällys

Johdanto

Alun perin tarkoituksenani oli kirjoittaa vain naispappeudesta, mutta hyvin pian huomasin, että aiheen kattava käsittely on mahdotonta, ellei käsitellä myös Raamatun seurakuntakäsitystä ja virkoja. Seurakunta ja virka kuuluvat nimittäin erottamattomasti yhteen. Ei ole virkaa, jos ei ole seurakuntaa. Siksi otsikoinkin kirjoitukseni pelkän naispappeuden sijaan "Naispappeus ja uuden liiton seurakunta".


Pappisvirka Raamatussa

Jotta saataisiin sanasto yhtenäistettyä, on syytä esitellä heti alkuun Raamatun virkatyypit. Niitä on neljä kappaletta:
  • Aaronilainen pappisvirka (ylipappi, pappi, leviitta)
  • Jumalallinen virka (profeetta, apostoli)
  • Yleinen pappisvirka (tulkinnasta riippuen 21-25 armolahjaa)
  • Uuden liiton seurakuntavirka (kaitsija, vanhin, palvelija)
Kysymys pappisvirasta saa alkunsa Mooseksen laista. Vanhaa liittoa hallitsi laissa asetettu Aaronin pappeus. Vanhassa testamentissa pappi oli välittäjä Jumalan ja ihmisten välillä, joka uhrillaan sovitti kansan rikkomukset. Uudessa liitossa ei ole enää tämän kaltaista virkapappeutta, sillä "yksi on välimies Jumalan ja ihmisten välillä, ihminen Jeesus Kristus" (1. Tim. 2:5). Jeesuksen täydellisen viattoman uhrin takia ei tarvita enää temppeliuhreja. Jeesus on sovittanut syntimme ja hänen kauttaan meillä on pääsy Jumalan yhteyteen.

Heprealaiskirje osoittaa, että Jeesuksen uhrin ja uuden sovituksen kautta pappisvirka muuttui (Hepr. 7:11-14). Aaronin, Leevin heimon pappeus vaihtui Jeesuksen, Melkisedekin pappeudeksi. Nyt siis ylipappi, sovituksen välittäjä, on yksin Herra Jeesus Kristus.

Jeesuksen tähden me kaikki häneen uskovat saamme astua rohkeasti kaikkeinpyhimpään. Olemme Jeesuksen tähden arvolliset suorittamaan pyhää palvelusta, palvelemaan seurakuntaa. Siten kaikista uskovista on tullut "Kristuksen pappeja" (Ilm. 1:6, 1. Piet. 2:9), jotka emme ole saaneet asemaamme inhimillisen syntyperän perusteella, kuten Leevin heimo, vaan Jumalan lapseuden ja Taivaan valtakunnan kansalaisuuden perusteella.

Periaatteessa uuden liiton seurakunta rakentuu tämän yleisen pappeuden varaan, jossa "ei ole miestä eikä naista" (Gal. 3:28), vaan kaikki uskovaiset seurakuntalaiset ovat kelvollisia ja velvollisia palvelemaan seurakuntaa. Yleisessä pappeudessa nimenomaan armolahjat ja seurakunnan todistus ohjaavat sitä, mikä asema ja paikka uskovaisella seurakunnassa on. Kuitenkin tietyille valituille ihmisille annettiin apostolien ja Pyhän Hengen todistuksen kautta erityinen asema seurakunnassa. Tämä erityinen asema eroaa yleisen pappisviran palveluksesta ja sitä kutsutaan Raamatussa "seurakuntaviraksi" (1. Kor. 12:5).

Seurakuntavirkoja ovat Raamatun mukaan seurakunnan kaitsija eli pastori (1. Tim. 3:1-7) ja seurakunnan palvelija eli diakoni (1. Tim. 3:8-13). Kaitsijan virasta käytetään kahta eri kreikankielistä ilmaisua. Joskus käytössä on sana "episkopos" ja joskus "presbyterios", joista jälkimmäinen tarkoittaa vanhinta. Se, mitä eroa näillä on, ei täysin selviä Raamatusta. Ilmeisesti aivan alussa ne tarkoittivat yhtä ja samaa asemaa. Seurakunnan palvelijasta käytetään UT:ssa sanaa "diakonos".


Jumalallinen virka

Jumalallinen virka liittyy kiinteästi Jumalan erityiseen ilmoitukseen, Raamattuun. Jumala varusti joitakin ihmisiä ottamaan vastaan sellaisen sanoman, joka on virheetön ja kaiken muun puheen yläpuolella. Jumalallisen viranhaltijan auktoriteetti on suoraan Jumalalta ja siten erehtymätön ja täydellinen. Jumalallinen virka liittyy myös Jumalan kansan erityiseen ohjaamiseen ja valistamiseen.

Vanhassa liitossa Herra asetti jotkut ihmiset profeetan virkaan. Näillä ihmisillä oli aivan omanlaatuinen erityistehtävänsä, jonka kaikki sydämeltään hurskaat tunnistivat ja tunnustivat. Profeetan viran viimeinen haltija oli Raamatun mukaan Johannes Kastaja: "Lain ja profeettojen aika kesti Johannekseen asti." (Luuk. 16:16) Jeesus itse oli profeettaviran täydellinen huipennus ja täyttymys: "Mooses on sanonut: 'Herra, teidän Jumalanne, on veljienne joukosta nostava esiin profeetan, minun kaltaiseni. Kuulkaa häntä, tehkää kaikessa niin kuin hän teille sanoo. Jokainen, joka ei tätä profeettaa kuule, poistetaan kansansa parista ja tuhotaan!'" (Apt. 3:22)

Uudessa testamentissa profeetan virkaa vastaa apostolin virka. Jeesus oli itse apostolin viran esikuva: "Niin kuin Isä on lähettänyt minut, niin lähetän minä teidät." (Joh. 20:21) Apostolit, samoin kuin Vanhan testamentin profeetat, välittivät Jumalan ilmoituksen Raamatun kirjoituksissa ihmisille. Apostolit olivat profeettojen tapaan myös Jumalan todistajia, joilla oli erityinen Jumalan antama auktoriteetti. Raamatun mukaan apostolin viran saivat ylösnousemuksen todistajat:
    "Apostolit todistivat voimallisesti Herran Jeesuksen ylösnousemuksesta" (Apt. 4:33)

    "Siispä on nyt valittava yksi niistä miehistä, jotka ovat kulkeneet kanssamme koko sen ajan, jolloin Herra Jeesus eli ja vaikutti meidän keskuudessamme, siitä alkaen, kun Johannes hänet kastoi, aina siihen päivään, jona hänet otettiin luotamme taivaaseen. Yksi heistä olkoon hänen ylösnousemuksensa todistajana yhdessä meidän kanssamme." (Apt. 1:21-22)

    "Enkö ole apostoli? Enkö ole nähnyt Herraamme Jeesusta?" (1. Kor. 9:1)
Paavali oli viimeinen valituista ylösnousemuksen todistajista ja siten viimeinen apostolin viran haltija:
    "Tämän jälkeen hän ilmestyi Jaakobille ja sitten kaikille apostoleille. Viimeiseksi kaikista hän ilmestyi minullekin, joka olen kuin keskosena syntynyt. Olenhan apostoleista vähäisin enkä edes ansaitse apostolin nimeä, koska olen vainonnut Jumalan seurakuntaa." (1. Kor. 15:7-9)
Koska Vanhan testamentin profeettojen ja Uuden testamentin apostolien jumalallinen auktoriteetti oli niin keskeinen, että Jumala valitsi heidät Raamatun pääkirjoittajiksi ja uskovien ohjaajiksi, oli myös tärkeää puolustaa oikeaa jumalallista virkaa valheellisia vastaan. Raamatusta löytyykin useita vakavia varoituksia ja tuomioita vääriä profeettoja ja vääriä apostoleja kohtaan. Asia on jopa niin vakava, että Ilmestyskirjassa Antikristuksen, Saatanan, henkeä kutsutaan Vääräksi profeetaksi.

Nykyisin ei ole enää ketään, jolla olisi profeetan tai apostolin virka! Tosin joissain lahkoissa, kuten esimerkiksi Uusapostolisessa seurakunnassa, on otettu käyttöön apostolin ja/tai profeetan virka, mistä seuraa näiden "profeettojen" ja "apostolien" jumalallinen auktoriteetti. Tämä on kuitenkin hirvittävää harhaa, joka on täysin vierasta Uuden testamentin seurakuntakäsitykselle. Pääosin samasta juuresta nousee roomalais-katolinen oppi apostolisesta suksessiosta (viran periytymisestä), joka takaa paaville apostolisen auktoriteetin ja erehtymättömyyden.

Protestanttisella puolella jotkut korkeakirkolliset piirit pitävät ainoastaan virkaan valittujen pappien suorittamia sakramentteja pätevinä, mikä on aaronilaisen pappeuden sävyttämää harhaa. Tietysti seurakunnan järjestyksen takia sakramenttien suorittajan on syytä olla seurakunnan kaitsija, mutta mikään välttämättömyys se ei ole. Olisi donatolaista väittää, että sakramentin toimittajan henkilökohtainen asema vaikuttaisi sakramentin pätevyyteen.

Paavali puhuu jumalallisesta virasta Efesolaiskirjeessä. Hän vertaa uusitestamentillista seurakuntaa rakennukseen: "Te olette kiviä siinä rakennuksessa, jonka perustuksena ovat apostolit ja profeetat ja jonka kulmakivenä on itse Kristus Jeesus." (Ef. 2:20) Seurakunta rakentuu apostolien ja profeettojen perustalle, koska he ovat välittäneet Jumalan sanan seurakunnalle Raamatun kirjoissa. Seurakunta luhistuukin hengellisesti, jos sen kaiken toiminnan perustana ei ole yksin Raamattu. Samoin kulmakivenä seurakunnassa on Efesolaiskirjeen vertauksessa itse Kristus. Kulmakivi on rakennuksessa se kivi, johon koko rakennus nojaa. Jos kulmakiven ottaa pois, koko rakennus sortuu.


Selvennystä viroista Uudessa testamentissa

Uudessa liitossa seurakunnan tehtävien lähtökohta on armolahjoissa. Efesolaiskirjeen neljännessä luvussa Paavali kirjoittaa erilaisista tehtävistä:
    "Kukin meistä on saanut oman armolahjansa, sen jonka Kristus on nähnyt hyväksi antaa. ... Hän antoi seurakunnalle sekä apostolit että profeetat ja evankeliumin julistajat, sekä paimenet että opettajat, varustaakseen kaikki seurakunnan jäsenet palvelutyöhön, Kristuksen ruumiin rakentamiseen." (Ef. 4:7-12)
On tärkeää huomata, että Efesolaiskirje kutsuu näitä viittä tehtävää (apostoli, profeetta, evankelista, paimen, opettaja) nimenomaan armolahjoiksi, ei viroiksi. Täysin epäraamatullinen on siis sellainen käsitys, jossa nämä viisi tehtävää nähdään virkoina. Seurakunnissa on armolahjojen puolesta apostoleja, profeettoja, evankelistoja, paimenia ja opettajia, jotka kaikki ovat varustettuja seurakunnan palvelutyöhön. Eli on erikseen apostolin ja profeetan virat (jumalallinen virka) ja apostolin ja profeetan armolahjat (yleinen pappisvirka). Samoin on erikseen kaitsijan virka (seurakuntavirka) ja paimenen ja opettamisen armolahjat (yleinen pappisvirka).

Jos <Ef. 4:11-12> tarkoittaisi virkoja, niin kuin jotkut väärin opettavat, ajautuisimme kaikenlaisiin kummallisiin ja ristiriitaisiin sekavirkaoppeihin. Nimittäin Apostolien teoissa diakoni Filipposta sanotaan evankelistaksi (Apt. 21:8), vaikka hänellä oli palvelijan virka (Apt. 6:5). Kaitsijan virkaan taas sijoitettiin opettajan (1. Tim. 3:2) ja paimenen tehtävät (1. Tim. 3:5). Vanhimpien (tai ainakin osan heistä) tehtäviin kuului sananjulistaminen ja opettaminen (1. Tim. 5:17). Onpa vielä niinkin, että palvelijan toimenkuvaan liittyi evankeliumin julistaminen (1. Tim. 3:13).

Koska evankelistan, paimenen ja opettajan tehtäviä mainitaan olleen seurakuntavirkojen haltijoilla, on meillä täysi oikeus olettaa, että ne ovat armolahjoja, eivät virkoja! Samoin, koska apostoli ja profeetta on Efesolaiskirjeessä mainittu täysin rinnakkain evankelistan, paimenen ja opettajan kanssa, myös niiden voidaan katsoa olevan samalla tavoin armolahjoja. 1. Korinttilaiskirjeessä on tehty suora rinnastus Efesolaiskirjeen tehtävien ja muiden armolahjojen välillä:
    "Jumala on seurakunnassaan asettanut ensinnäkin jotkut apostoleiksi, toiseksi jotkut profeetoiksi ja vielä jotkut opettajiksi. Muutamilla on voima tehdä ihmeitä, toisilla parantamisen lahja, toisilla kyky auttaa muita, toimia johtajana tai puhua kielillä. Eivät kai kaikki ole apostoleja? Tai profeettoja? Tai opettajia? Tai ihmeiden tekijöitä? Eihän kaikilla ole parantamisen lahjaa? Eiväthän kaikki puhu kielillä tai tulkitse tällaista puhetta? Mutta tavoitelkaa kaikkein arvokkaimpia armolahjoja!" (1. Kor. 12:28-31)
Apostolin ja profeetan tehtävät rinnastetaan tässä täysin muiden armolahjojen kanssa. Ne ovat siis paitsi jumalallisia virkoja myös armolahjoja. Joku lähetystyöntekijä voi siis saada apostolin armolahjan olematta kuitenkaan viran puolesta apostoli. Samoin joku evankeliumin julistaja tai sielunhoitaja voi saada profetoimisen lahjan olematta silti viran puolesta profeetta. Tavallisella seurakuntalaisella voi olla opettamisen armolahja, vaikka hänellä seurakunnan opetusvirkaa (kaitsija) ei olisikaan.


Seurakuntavirka ja sukupuoli

Mietittäessä naispappeutta ollaan tekemisissä Uuden testamentin seurakuntaviran kanssa. "Naispappeus" onkin sanana huono, koska siinä pappeus ymmärretään eri tavalla kuin Raamatussa. Raamatussa pappi tarkoittaa vanhan liiton uhripappia, sovituksen välittäjää ja välimiestä Jumalan ja ihmisen välillä. Tällaista pappeutta ei enää uudessa liitossa ole. Yleinen pappeus on uusi tulkinta asialle eikä seurakuntaviran haltijaa tule nimittää papiksi. Olisikin parempi puhua "naispastoriudesta". Koska "naispappeus"-sana on vakiintunut suomalaiseen kielenkäyttöön, käytän sitä jossain kohdin tekstiäni sekaannusmahdollisuudesta huolimatta. Korostan silti painokkaasti: Se, mitä esimerkiksi Suomen kirkossa sanotaan pappeudeksi, ei ole pappeutta, vaan kaitsijan (pastorin) seurakuntaviran hoitamista!

Puhuttaessa seurakuntaviroista kannattaa huomata, että Raamattu tuntee mm. paimenen ja opettamisen armolahjat, samoin kuin johtamisen ja seurakunnan hallitsemisen lahjat, jotka näyttäisivät kaikki olevan selvästi seurakuntaviran tehtäviä. Myös lähimmäisen palveluun liittyviä lahjoja on mainittu runsaasti, jotka nivoutuvat vahvasti diakonin tehtävään. Näyttääkin siltä, että Jumala voi varustaa seurakuntalaisia myös seurakuntavirkojen kaltaisiin tehtäviin armolahjojen kautta, vaikkei lahjan haltijalla varsinaista seurakuntavirkaa olisikaan. Nainen, niin kuin mieskin, voi siis aivan hyvin palvella seurakuntaa esim. johtamisen, opettamisen tai paimenen lahjalla. Tiedän monia Jumalan armolahjoillaan varustamia naisia, jotka ovat vetäneet pyhäkoulua esimerkillisesti paimenen armolahjan avulla, johtaneet raamattupiiritoimintaa johtamisen lahjalla ja selittäneet Raamattua ihmisille opettamisen lahjan varustamana.

Tässä ei ole mitään ongelmaa. Raamatun mukaan yleinen pappeus, eli armolahjojen kautta tapahtuva seurakunnan palvelu, on kaikkien uskovaisten tehtävä – niin miesten kuin naistenkin. Esimerkiksi 1. Korinttilaiskirjeestä selviää, että naiset profetoivat ja käyttivät yleisesti muitakin armolahjoja siinä missä miehetkin (1. Kor. 11:5). Armolahjoissa ja niiden varaan rakentuvassa yleisessä pappeudessa ei siis ole mitään eroa miesten ja naisten välillä. Mutta seurakuntavirat ovat kokonaan toinen kysymys! Niillä on oma erityinen sisältönsä ja ne liittyvät aivan eri tavalla Jumalan luomaan järjestykseen perheessä ja seurakunnassa. Palvelijan virasta ei ole Raamatussa puhuttu tarkasti viranhaltijan sukupuolen osalta, mutta kaitsijasta on.

Raamatussa verrataan seurakuntaa erityisesti perheeseen (Ef. 5:21-33). Samoin kuin perheen pää on mies, tulee myös seurakunnan kaitsijan olla mies. Samoin kuin miehen tehtävänä on vaalia ja huolehtia perheestään Kristuksen esikuvan mukaisesti, tulee seurakunnan kaitsijankin vaalia ja huolehtia seurakunnastaan. Tämä seurakunnan rinnastus perheeseen on ratkaiseva myös ensimmäisessä Timoteuskirjeessä, jossa puhutaan seurakunnan järjestyksestä:
    "Sitä en salli, että nainen opettaa, enkä sitä, että hän hallitsee miestä." (1. Tim. 2:11-12)
Koska ei ole perheen järjestyksen kannalta oikein, että nainen hallitsee miestään, ei ole myöskään oikein, että seurakunnan opetusvirkaa eli kaitsijan tehtävää hoitaa nainen.

Seurakuntajärjestyksestä puhuu myös 1. Korinttilaiskirje:
    "Niin kuin on laita kaikissa pyhien seurakunnissa, naisten tulee olla vaiti seurakunnan kokouksissa. Heidän ei ole lupa puhua, vaan heidän on oltava kuuliaisia, niin kuin lakikin sanoo. Jos he tahtovat tietoa jostakin, heidän on kysyttävä sitä kotona omalta mieheltään, sillä naisen on sopimatonta puhua seurakunnan kokouksessa." (1. Kor. 14:33-35)
Jotkut ovat yksioikoisesti tulkinneet, että koska "naisten tulee olla vaiti", eivät naiset saa päästää inahdustakaan seurakunnassa. Tästä ei kuitenkaan voi olla kysymys, koska <1. Kor. 11:5>:n mukaan naiset profetoivat ja rukoilivat yleisesti seurakunnassa ja olivat siis monella tavalla äänessä. Koska 14. luvussa puhutaan muutenkin seurakuntajärjestyksestä, on meillä oikeus olettaa myös tämän vaitiolo-ohjeen koskevan sitä.

Seurakunnan kaitsija (pastori), joka oli mies, johti kokousta ja opetti seurakuntaa ollen luonnollisestikin äänessä. Tämä oli normaali tapa kristillisissä seurakunnissa, mutta nyt Korinttiin oli päässyt luikertelemaan harhaisia gnostilaistyyppisiä oppeja, jotka nousivat osittain pakanallisista juurista, horjuttaen seurakunnan apostolista järjestystä.

Tuon ajan pakanakulteissa naispappeus oli yleistä. Sen sijaan kristillisissä seurakunnissa sitä ei esiintynyt lainkaan, koska apostolit oikein opettivat, että seurakunnan kaitsijan tulee olla mies. Nyt kuitenkin gnostilaisuus oli tuonut Korinttiin valheoppeja siitä, että sukupuolten väliset erot oli häivytettävä, ja siihen sisältyi luonnollisestikin myös naispappeus. Esimerkiksi gnostilainen apokryfinen Tuomaan evankeliumi[*] piti sukupuolten välisten erojen häivyttämistä suorastaan taivaaseen pääsemisen ehtona. Eikö muistutakin hämmästyttävällä tavalla sitä, mitä monet nykyajan feministit ajavat?

Paavali joutui ojentamaan seurakuntaa siitä, että se ei pysynyt yhteisessä apostolisessa opetuksessa, vaan lähti horjuttamaan Jumalan asettamia järjestyksiä. Hän opettaa, että naisten ei tule ottaa asemaa seurakunnan kaitsijana, vaan vaiettava siinä asemassa. Korintissa seurakunnan opetusviran hoitamisessa naiset olivat ottaneet aseman, joka olisi kuulunut kaitsijalle. Korostaakseen asian tärkeyttä Paavali kirjoittaa jopa, että naisten ei tule edes tiedustella opetusta seurakunnassa, vaan kysyä kotona mieheltään, ettei gnostilaisuudelle annettaisi edes pikkusormea. Gnostilainen sukupuolten välisten erojen häivyttäminen ja ylittäminen on niin vakavasti Jumalan luomisjärjestyksen vastaista, että Paavali kirjoittaa vielä:
    "Tämä, mitä kirjoitan, on Herran käsky. Jos joku ei tätä tunnusta, Jumala ei tunnusta häntä." (1. Kor. 14:38)
Paavalilaisissa kirjeissä sanalla "Jumala" viitataan yleisesti Isään, sanalla "Herra" Poikaan ja sanalla "Henki" Pyhään Henkeen (esim. 2. Tess. 1:1-2, 2. Kor. 13:13, 1. Kor. 12:4-6). Kun kyseessä on "Herran käsky", kyseessä ei siis ole ensisijaisesti Isän käsky, vaikka Isäkin varmasti on sen takana, vaan Jeesuksen käsky. Jeesus kieltää naispappeuden, ja sen sanan hän on Paavalille antanut Pyhän Henkensä kautta (Gal. 1:11-12, 1. Tess. 4:2, 2. Kor. 13:2-3, 2. Kor. 2:17 jne.)

Käy ilmi, että jos joku ei tunnusta tätä käskyä, Jumala (Isä) ei tunnusta häntä. Jos naispappeuden kannattamisen takana on vain hyväuskoisuus tai tietämättömyys, ei tilanne ole vielä kovin paha. Mutta jos kyseessä on haluttomuus hyväksyä Raamatun sanaa, merkitsee se kapinaa Jumalan arvovaltaa vastaan ja halua nähdä Jumala omien mieltymysten mukaisena eikä sellaisena kuin Raamattu sanoo. Jos joku kannattaa naispappeutta, ilman että kyseessä olisi tietämättömyys tai hyväuskoisuus, ei Jumala tunnusta häntä omakseen. Näin siis Raamattu. Tämä voi kuulostaa kovalta, mutta Jumalalla on oikeus päättää näistä asioista eikä meillä ole siinä nokan koputtamisen mahdollisuutta. Meidän on alistuttava Jumalan tahtoon eikä Jumalan meidän tahtoon.


"Nainen vaietkoon seurakunnassa"

Kyseinen <1. Kor. 14:33-35>:n vaikenemiskäsky oudoksuttaa vain, jos se irrotetaan asiayhteydestään. 1. Korinttilaiskirjeen luvut 11-14 ovat kuvausta ja ohjeita seurakunnasta. Apostoli maalaa pitkällä siveltimenvedolla eteemme seurakuntaelämän keskeisiä asioita. Huomaamme 11. luvusta (1. Kor. 11:5) naisten olleen äänessä seurakunnassa siinä missä miehetkin ja palvelleen seurakuntaa armolahjoilla miesten tavoin toimien Jumalan käytössä. Samoin 14. luvussa (1. Kor. 14:31) juuri ennen jakeita 33-35 puhutaan siitä, että kaikki seurakuntalaiset, siis sekä miehet että naiset, voivat profetoida ja siis olla äänessä, palvella seurakuntaa.

Käy ilmi, että jakeiden 33-35 vaikenemisohje seurakunnassa ei siis tarkoita mitään tuppisuisuutta tai pidättäytymistä seurakunnan palvelemisesta ja armolahjojen käytöstä. Jokainen, niin mies kuin nainenkin, voi palvella seurakuntaa. Mistä siis on kyse näissä mainituissa jakeissa?

Kun jälleen otamme laajemman tekstiyhteyden esille, huomaamme asian ratkeavan aivan luonnollisesti. Vaikenemisohje liittyy seurakunnankokouksen järjestykseen, jota käsittelevä tekstijakso alkaa seuraavalla johdannolla:
    "Mitä tämä siis tarkoittaa, veljet? Kun kokoonnutte yhteen, jokaisella on jotakin annettavaa: laulu, opetus tai ilmestys, puhe kielillä tai sen tulkinta. Kaiken on tapahduttava yhteiseksi parhaaksi." (1. Kor. 14:26)
Seurakunnan kokouksen järjestyksestä otetaan tässä kohdin esille neljä elementtiä: laulu, opetus, ilmestys ja kielilläpuhuminen. Jokaisesta näistä neljästä annetaan 14. luvussa ohjeita. Jae 26 esittää luettelon, jota seuraa luettelossa esitettyjen asioiden tarkempi käsittely antiikissa käytetyssä kiastisessa järjestyksessä: jakeissa 27-28 annetaan ohjeita kielilläpuhumisesta, jakeissa 30-33 ilmestyksestä ja jakeissa 33-35 opetuksesta! Laulusta esitettiin ohje jo jakeessa 15 eikä sitä tässä yhteydessä kerrata. Huomaamme, että jakeissa 26-35 esitetään loogisessa järjestyksessä johdantojakeen elementit. Vaikenemisohje koskee siis seurakunnankokouksen opettamista!

Mutta mitä tarkoittavat kysymykset, joista jakeissa 33-35 mainitaan? Ajanhistoria auttaa meitä hahmottamaan tämän kysymyksen selkeästi. Antiikin opetustilanteissa käytettiin usein klassista Sokrateen opetusmetodia, joka eteni keskustellen: opettaja johdatteli kuulijoita esittäen kysymyksiä, pyrkien herättämään heissä ymmärryksen, auttaen heitä itse synnyttämään opetettavan asian. Kysely liittyi siis ajalle tyypilliseen pedagogiikkaan. Kyselijä oli opettaja ja hallitsi tilannetta. Naisten ei tullut ottaa tätä tehtävää itselleen. Kysymyksistä pidättäytyminen merkitsi siis seurakunnan opetustoimesta pidättäytymistä!

Jakeissa 33-35 käytetty sana "puhua" on kreikankielisessä tekstissä "lalein". Vaikka lalein yksistään käytettynä on hyvin yleismerkityksinen, on "lalein en tee ekkleesia" merkitykseltään huomattavasti kapeampi. Näinhän asia on suomen kielessäkin. Ilmaisu "seurakuntapuhe" on paljon yksityiskohtaisempi ja erityisempi merkitykseltään kuin pelkkä "puhua"-sana ilman tarkennusta. Huomaamme, että jakeissa 33-35 puhutaan erityisestä "seurakuntapuheesta", saarnasta, ei siis mistä tahansa lörpöttelystä. Lisäksi on huomattava, että eräs sanan lalein merkityksistä on "julistaa".

Niinpä vaikenemisohje selviää meille aivan itsestään, jos sitä ei irroteta asiayhteydestään. Kyseessä on selitys Jumalan mielen mukaiselle seurakunnan järjestykselle suhteessa opettamiseen. Naisen ei tule ryhtyä hoitamaan seurakunnan opetusvirkaa. Se asema on osoitettu vain miehelle.

Syy tähän on luomisessa (1. Kor. 14:34, 1. Tim. 2:11-15). Perheessä tulee olla järjestys, jotta se voisi olla tasapainoinen. Jos autossakin olisi kaksi rattia, ei ohjaamisesta tulisi mitään. Siksi Jumala on antanut perheen pään aseman toiselle osapuolelle: miehelle. Raamatussa perhe on seurakunnan esikuva (Ef. 5), Jumalan perhe, ja siksi Jumala on asettanut saman järjestyksen seurakuntaan. Seurakunnan paimenen tulee olla mies.

Jotkut ovat esittäneet, että <1. Kor. 14:33-35>:ssa naiset olisivat häirinneet seurakunnankokousta ja vaikenemisohje olisi annettu sitä varten. Tämä ei kuitenkaan ole missään tapauksessa mahdollista. Seuraavassa esitän perusteet.

Ensinnäkään Raamatun teksti itsessään ei puhu mitään seurakunnan kokouksen häiritsemisestä. Teksti ei anna meille mitään sellaista viitettä, että tällainen häiritsemistilanne olisi ollut kyseessä. Ajatus lörpöttelemällä häiritsemisestä on siis pelkkä hypoteesi, mielikuvituksen tuotetta, oletus, jolla ei ole mitään pohja itse tekstissä.

Toiseksi ajatus häiritsemisestä sivuuttaa täysin tekstin kiastisen rakenteen ja on siten kelvotonta eksegeesiä. Häiritsemishypoteesi ei ole ainoastaan vailla tekstin rakenteen ja ajatuksen loogisen etenemisen tukea -- se on suorastaan niiden vastainen! Ajatus häiritsemisestä ei sovi kontekstiin, ympäröivään tekstiin.

Kolmanneksi olisi järjetöntä, että pelkästä seurakunnassa lörpöttelystä olisi julistettu sellaisia ultimatuumeja, uhkavaatimuksia, kuin mitä tässä tapauksessa on tehty. Olisi täysin kohtuutonta, lähes mielipuolista, jos seurakunnan kokouksen häiritsemiseen oltaisiin liitetty tuomio, jonka mukaan Jumala ei tunnusta annettuun ohjeeseen taipumattomia. Tällaiset uhkavaatimukset liittyvät, silloin kun niitä Raamatussa on annettu, kaikkein perustavimpiin jumalallisuuden rakenteisiin: luomiseen, lunastukseen, ihmiskäsitykseen jne. Tässä kohdin ne liittyvät kaikkein syvimpään Jumalan luomaan ihmisyyteen: miehen ja naisen eroihin, perhejärjestykseen ja Jumalan asettamiin auktoriteetteihin.

Neljänneksi, kun otamme huomioon annetut uhkavaatimukset, olisi äärimmäisen outoa, että ohjetta ei olisi suunnattu mitenkään miehille vaan vain naisille, jos siis kyseessä olisi naisten häiritsevä käytös kokouksessa. Jumalan tuomio kohtaisi vain naisia. Eikö miesten häiritsevä käytös ole lainkaan tuomittavaa? Tällainen epäsuhta ei mitenkään saa tukea muualta Raamatussa ja se tekisi myös Jumalasta epäoikeudenmukaisen.

Viidenneksi on huomioitava, että vaikenemisohje perustellaan lailla, joka perustelee asian luomisjärjestyksellä. Minkäänlainen lörpöttely ei ole perusteltavissa luomisjärjestyksellä eikä sellaisessa muutenkaan olisi mitään Jumalan alkuperäisen järjestyksen muuttamista. Huono tapahan lörpöttely olisi, mutta ei ole mitenkään ajateltavissa, että seurakunnan kokouksen häiritseminen olisi Jumalan luomisjärjestyksen rikkomista.

Ainoa mahdollinen järkevä johtopäätös on, että <1. Kor. 14:33-35>:n vaikenemisohje ei liity mitenkään seurakunnan kokouksen häiritsemiseen. Se liittyy, kuten olen edellä osoittanut, seurakunnan opetustoimeen ja siten saarnavirkaan. Naisen ei tule ottaa asemaa seurakunnan saarnaajana, kaitsijana.


Miehen ja naisen erilaiset tehtävät

Nyt jollekulle voi tulla mieleen, että ovatko naiset vähempiarvoisia kuin miehet kun eivät voi toimia seurakunnan pastoreina? Eivät tietenkään! Raamatussa ei toden totta sanota missään, että naiset olisivat yhtään sen vähempiarvoisia kuin miehet. Molemmat ovat yhtä arvokkaita ja Jumalalle rakkaita, mutta Jumala ei ole tarkoittanut samoja tehtäviä molemmille.

Jo luomisessa miehelle ja naiselle annettiin eri tehtävät. Esimerkiksi synnyttäminen annettiin vain naiselle. Samoin miehelle osoitettiin tehtävä huolehtia perheestään työnteolla. Niin kuin ei laivassakaan voi olla kahta kapteenia tai kahta peräsintä, ei perheessäkään voi olla kahta päätä, kahta johtajaa. Siksi Jumala on osoittanut perheen pään aseman vain toiselle osapuolelle: miehelle.

Miehen tehtävänä on huolehtia ja olla vastuussa perheestään sekä rakastaa vaimoaan "niin kuin Kristuskin rakasti seurakuntaa ja antoi henkensä sen puolesta" (Ef. 5:25). Jumala siis kehottaa miehiä todelliseen sitoutuvaan ja uhrautuvaan rakkauteen vaimoaan kohtaan. Tarvittaessa tulee olla valmis vaikka kuolemaan vaimonsa puolesta! Miehen on oltava valmis laittamaan vaimon ja perheen etu omansa edelle. Naisen tulee taas kunnioittaa miestään ja oltava tälle alamainen (Ef. 5:24).

Raamatussa ei sanota, että mies alistakoon vaimoaan, tai että vaimo vaatikoon miestä rakastamaan itseään. Ei, siellä sanotaan, että mies rakastakoon, ja vaimo alistukoon (Kol. 3:18-19). Kyseessä on vapaaehtoinen suostuminen Jumalan tarkoittamaan asemaan perheessä, ei toisen pakottaminen. Kuitenkin molemmat puolet tarvitaan! Ei ole onnellista vaimon alistua miehensä tahtoon, jos mies ei rakasta vaimoaan. Samoin ei ole onnellista miehen rakastaa ja palvella vaimoaan, jos vaimolla ei ole aikomustakaan alistua miehensä tahtoon. Tietysti, jos mies rakastaa vaimoaan, hän ottaa toki vaimonsa tahdon huomioon, eli ei ole kysymys mistään diktatuurista vaan oikeudenmukaisesta johtamisesta. Näin on myös seurakunnan kaitsijan, miehen, rakastettava seurakuntaansa sitoutuneesti ja kokosydämisesti, ja seurakunta olkoon alamainen pastorilleen, joka heitä hyvin johtaa ja rakastaa.

Kristus on tässäkin asiassa hyvänä esimerkkinä. Hän oli johtaja, kiistaton johtaja, joka oli oikeudenmukainen ja jonka sanaa noudatettiin. Kristus oli kuitenkin myös nöyrä ja palveli suurella antaumuksella sekä oppilaitaan että muita ihmisiä. Ja ennen kaikkea, Kristus rakasti suunnattomasti seuraajiaan, ja hänen seuraajansa olivat hänelle alamaisia. Niin tulee myös seurakunnan kaitsijan olla Kristuksen tavoin johtaja-palvelija: johtaa seurakuntaa ja palvella sitä.

<Ef. 6:4> puhuu siitä, että miehen on oltava myös perheen hengellinen johtaja. Isiä kehotetaan kasvattamaan lapsiaan "Herran kurissa ja nuhteessa", tai kuten uusi käännös sanoo: "ojentakaa heitä Herran tahdon mukaan". Aivan vastaavalla tavalla kuin mies on perheen hengellinen johtaja, tulee myös seurakunnan hengellisen johtajan, kaitsijan, olla mies. Taas törmäämme analogiaan perheen ja seurakunnan välillä.

Ensimmäisen Timoteuskirjeen ohjeet seurakunnan kaitsijasta pätevät erittäin hyvin myös perheeseen:
    "Seurakunnan kaitsijan tulee olla moitteeton, yhden vaimon mies, raitis, harkitseva, rauhallinen, vieraanvarainen ja taitava opettamaan, ei juomiseen taipuvainen, ei väkivaltainen eikä rahanahne, vaan lempeä ja sopuisa. Hänen on pidettävä hyvää huolta perheestään, kasvatettava lapsensa tottelevaisiksi ja saavutettava kaikkien kunnioitus. Jos joku ei osaa pitää huolta omasta perheestään, kuinka hän voisi huolehtia Jumalan seurakunnasta? Hän ei saa olla vastakääntynyt, jotta hän ei ylpistyisi eikä joutuisi tuomittavaksi Paholaisen kanssa. Hänen on nautittava myös ulkopuolisten arvonantoa, jottei hänestä puhuttaisi pahaa ja jottei hän lankeaisi Paholaisen virittämään ansaan." (1. Tim. 3:2-7)

Suhtautuminen naispappeuteen

Muistan kun juttelin kerran erään kaverin kanssa tästä naispappeuskysymyksestä. Hän esitti, että "eikö se nyt ole ihan sama, kuka siellä seurakunnassa on opetusvirkaa hoitamassa, kunhan hän vain saarnaa hyvin ja opettaa oikein". Siihen tulin vastanneeksi uskonpuhdistaja Lutherin näkemyksellä, että on aivan sama mistä ja keneltä kuulee evankeliumin sanan. Vaikka sen kuulisi sonnin suusta, pelastuu sen uskova ihminen varmasti. Eri asia on sen sijaan haluammeko sonnia seurakuntamme johtajaksi. Lutherilla ei varmastikaan ollut tarkoitus verrata naisia sonneihin. Sellainenhan olisi ollut törkeää. Lausuma kuitenkin osoittaa jännällä tavalla, että ei ole kysymys evankeliumista ja sanan julistuksesta, vaan viran ja aseman hoitamisesta. Jos virka on Jumalan sanassaan asettama, niin meillä ei ole oikeutta mennä sitä muuksi muuttamaan.

Tämä apostolinen virkakäsitys on ollut kaikissa kirkkokunnissa vallitsevana oppina 1900-luvun lopulle asti. Vasta meidän aikanamme on naispappeutta alettu pitää hyväksyttävänä – ikään kuin vasta nyt olisi oivallettu jokin pimennossa ollut totuus. On siis ymmärrettävä, että naispappeuden hyväksyminen liittyy raamatulliselle kristinuskolle vieraaseen aikasidonnaiseen ja kulttuurirelativistiseen raamatuntulkintaan. Sellaisena se on ilman muuta nähtävä vihamielisenä oppina, jolla uskomme pyhää perustusta murennetaan.

Ei siis ole kysymys siitä, että me apostolisessa virkakäsityksessä pitäytyvät vastustaisimme tasa-arvoa tai pitäisimme naisia taitamattomampina tai jotenkin vähempiarvoisina kuin miehiä. Ei, vaan on kysymys siitä, että emme salli Jumalan säädöksiä ja Jumalan Raamatussa asettamia järjestyksiä horjutettavan. Jos taivumme Raamatun vastaiselle kannalle tässä yhdessä asiassa, kohta meillä on vastassa jokin toinen juttu – vaikkapa homoseksuaalisuus. Lähtisimme kävelemään kaltevalle pinnalle, joka viettää vain alaspäin.

Jeesus varoittaa: "Sitä, joka jättää laista pois yhdenkin käskyn, vaikkapa kaikkein vähäisimmän, ja siten opettaa, kutsutaan taivasten valtakunnassa vähäisimmäksi. Mutta sitä, joka noudattaa lakia ja niin opettaa, kutsutaan taivasten valtakunnassa suureksi!" (Matt. 5:17-19)

Pysykäämme siis lujasti Raamatun sanan mukaisessa opetuksessa.

Jos joku vastustaa naispappeutta sillä perusteella, että hän pitää naisen arvoa vähäisempänä kuin miehen, niin tällaisen ihmisen näkemyksiä vastustan vielä enemmän kuin naispappeuden kannattajan. Arvostan suuresti monia Jumalan armolahjoillaan varustamia naisia, jotka ovat aidossa raamatullisessa uskossa. Esimerkiksi Liisi Jokiranta ja Mailis Janatuinen lyövät mielestäni laudalta ainakin 80% miessaarnaajista. En silti hyväksy sitä, että kukaan nainen, olipa hän kuinka hyvä opettamaan tahansa, ryhtyy pastoriksi.


Naispappeus kirkossa ja yhteiskunnassa

Nykyään naispappeus on valitettavasti sulautunut Suomen kirkkoon niin saumattomasti, että harva enää edes muistaa, ettei sitä ole ollut kirkossa kuin vasta 80-luvun lopulta alkaen. Kaikki kirkon piispat hyväksyvät sen, ja jopa herätysliikkeissä naispappeuden kannattajat ovat enemmistönä. Naispappeuden oikeutuksen kyseenalaistavat tuomitaan milloin naisten vihaajiksi milloin ymmärtämättömiksi ja tietenkin vanhanaikaisiksi.

Naispappeutta on alettu pitää tasa-arvo- ja ihmisoikeuskysymyksenä, ja siten sen kieltämistä brutaalina. Kukaan ei tunnu näkevän asiaa hengellisenä kysymyksenä ja hakevan siihen valoa Raamatusta. Nekin, jotka Raamattua asian tiimoilta selailevat, hakevat sieltä vain porsaanreikiä, joilla naispappeus saataisiin näyttämään mukamas raamatulliselta ja jumalalliselta.

Jos pappeus olisi tasa-arvo- ja ihmisoikeuskysymys, ei naispappeudessa pitäisi olla mitään ongelmaa. Papiksi tulisi vihkiä kaikki, jotka sitä haluavat: miehet, naiset, lapset, vanhukset, pedofilit, homot, murhaajat, raiskaajat, narkomaanit ja helvetin enkelit. Myöskään teologian maisterin tutkintoa ei saisi vaatia, sillä silloinhan esimerkiksi kehitysvammaiset ja muut, joilla ei ole älyllisiä edellytyksiä tutkintoon, eivät voisi saada pappisvihkimystä. Se taas ei ole tasa-arvon ja ihmisoikeuksien mukaista.

Tasa-arvo vaatii myös, että maailmankatsomus ja henkilökohtainen vakaumus eivät saa olla esteitä pappisvihkimykselle. Ateistit, kommunistit, hindut, muslimit, juutalaiset, buddhalaiset, hare-krishnan kannattajat, wicca-noidat ja saatananpalvojat tulisi vihkiä papeiksi siinä missä kristitytkin. Tasa-arvo- ja ihmisoikeuskysymyksenä pappisvihkimys tulisi myös rinnastaa muihin kirkollisiin toimituksiin, kuten esimerkiksi ehtoolliseen. Esimerkiksi sielunhoidollisen keskustelun päätteeksi ihmisten tulisi saada pappisvihkimys niin halutessaan.

Yllä olevat kappaleet osoittavat kuinka mielettömiin mutta loogisiin päätelmiin pappeuden käsittely tasa-arvo- ja ihmisoikeuskysymyksenä johtaa. Tietysti voitaisiin määritellä rajoituksia, missä määrin pappeus olisi ihmisoikeuskysymys ja missä määrin ei, mutta silloin oltaisiin pelkkien ihmisten tuntemusten ja tottumusten riepoteltavina. Yhtenä päivänä vihittäisiin papiksi hinduja, toisena päivänä vain 60 vuotta täyttäneitä teologian tohtoreita. Pappeuden hengellinen ja jumalallinen säätämys unohtuisi kokonaan.

Pappeus ei kuitenkaan ole missään tapauksessa ihmisoikeus- eikä tasa-arvokysymys! Se perustuu Raamatun, Jumalan säädöksiin, jotka ovat yleismaailmallisia, kulttuurista riippumattomia ja kaikkina aikoina ehdoitta tosia. Vain Raamatusta käsin määriteltynä pappeus voi olla todellista pappeutta.

Vedottaessa Raamattuun ja sen auktoriteettiin pappeutta käsiteltäessä, naispappeuden kannattajat usein selittävät naispappeutta vastaan olevat kohdat kulttuuri- ja aikasidonnaisiksi. He sanovat, että siihen aikaan naisen yhteiskunnallinen ja kulttuurinen asema olivat heikkoja. Siinä kulttuurissa naispappeus ei ollut sopivaa, mutta nykyaikana, jolloin naiset ovat itsenäisiä, osaavia ja miesten kanssa tasa-arvoisia, ei tällainen säätämys enää ole pätevä.

Tässä naispappeuden kannattajat kuitenkin erehtyvät. Uuden testamentin aikaan naispappeus oli hyvinkin yleistä. Askeesikultteja lukuunottamatta lähes kaikissa tuon ajan pakanauskonnoissa oli papittaria, jotka toimittivat uhreja ja palveluksia rinnan miesten kanssa täysin tasa-arvoisina, joskus jopa suurempiarvoisina. Muun muassa Delfoin kuuluisa oraakkeli oli nainen. Jos siis naispappeus olisi kulttuuri- ja aikasidonnaista, se olisi sallittu myös tuohon aikaan.

Jotkut vastaavat tähän, että ei pakanauskontoja voi rinnastaa kristilliseen pappeuteen, vaan sitä täytyy peilata juutalaiseen kulttuuriin, jonka kautta naispappeuden kieltäminen oli ymmärrettävää. Tämä on toisaalta totta, mutta näin ajateltaessa katoaa kulttuurisidonnaisuus kokonaan ja pappeussäädökset muuttuvat universaaleiksi (mitä ne siis oikeasti ovatkin). Paavali nimittäin kirjoitti antiikin kreikkalaisessa ja roomalaisessa kulttuurissa eläville, joiden kulttuurit erosivat selvästi juutalaisesta kulttuurista. Jos siis kulttuurivertailuja tehdään, ne täytyy tehdä samaan kulttuuriin. Muussa tapauksessa kulttuurisidonnaisuudelta putoaa pohja pois.

On muuten huomattava, että naispappeutta kulttuurisidonnaisin perusteluin kannattavat ihmiset pitävät naispappeutta pätevänä yleisesti eikä vain kulttuurista riippuen, mikä on ristiriitaista. Esimerkiksi lähetyskentillä, missä on useimmiten paljon perinteisempi ja konservatiivisempi kulttuuri kuin Suomessa, naispappeuden kannattajat pitävät poikkeuksetta kiinni (suomalaisten) naisten oikeudesta toimia pappeina.

Tätä perustellaan siten, että vain se olisi ratkaisevaa, minkä kulttuurin edustaja pappi on ollut syntyessään ja kasvaessaan. Tämä on kuitenkin hirvittävää kulttuurikolonialismia ja -diktatuuria. Onko meillä todella oikeus viedä oman kulttuurimme tapoja jumalallisina säädöksinä muihin kulttuureihin? Ei ikinä! Se olisi väärin jo maallisissa asioissa, mutta vielä sata kertaa enemmän väärin hengellisissä asioissa. Se sotii kaikkia lähetystyön ja ihmisten keskinäisen kunnioituksen periaatteita vastaan. Lähetystyöntekijän on ehdottomasti toimittava kohdemaan kulttuurissa ja sitä kunnioittaen.


Loppupäätelmät

Niin naispappeus-kysymyksessä kuin muissakin asioissa, joissa raamatullinen kristinusko ja yhteiskunnassa yleisesti hyväksyttävät mielipiteet ovat etääntyneet toisistaan, kristittyjen on tärkeää seurata Jumalan sanaa eikä yleistä mielipidettä. Jumalan totuus ei muutu ajan tai kulttuurien myötä vaan se on yleispätevä ja iankaikkinen. Pappeus ei ole missään olosuhteissa kulttuurisidonnaista, niin kuin eivät ole muutkaan Raamatun opit. Kulttuurisidonnaisuudella voitaisiin periaatteessa selittää pois koko Raamattu. Mitään ehdotonta jumalallista auktoriteettia ei olisi, vaan kaikki riippuisi ainoastaan siitä, millaisessa kulttuurissa eletään. Silloin todellinen auktoriteetti ei olisi enää Jumalalla vaan Jumalasta luopuneella maailmalla. Tämä olisi mieletöntä!

Koska pappeus ei ole kulttuurisidonnaista eikä ihmisoikeus- ja tasa-arvokysymys, on naispappeus Raamatun nojalla Jumalan tahdon vastaista kaikissa kulttuureissa kaikkina aikoina nyt, aina ja iankaikkisesti. Siten se, joka kannattaa naispappeutta, nousee Jumalan pyhiä säädöksiä vastaan ja kapinoinnillaan romuttaa omaa uskoaan.


– Mikko Satama –



(Jälkeenpäin lisätty alaviite)

[*] "Kun teette miehen ja naisen yhdeksi, niin ettei mies ole enää mies eikä nainen ole enää nainen..., silloin pääsette sisälle valtakuntaan." (Tuom. ev. § 22)

Gnostilaisille oli tyypillistä tämänkaltainen androgynismi. Gnostilaisuus, päinvastoin kuin kristinusko, oli kyllä naiskielteistä, mutta samaan hengenvetoon on todettava, että se oli tavallaan myös mieskielteistä. Nimittäin gnostilaisessa ajattelussa sukupuolisuus oli ylipäätään paha asia niin kuin muutkin luomiseen liittyvät asiat.

Muun muassa Pirjo Alajoki ("Naiseus vedenjakajalla", Uusi tie, 2005) on osoittanut, että modernissa feminismissä (Simone de Beauvoir & al.) on selkeä androgyynisyyteen tähtäävä intentio. Moderni feminismi ei pyri niinkään naisten naisellisuuteen ja miesten miehisyyteen vaan eräänlaiseen tasapäiseen yhtäläisyyteen, jossa sukupuolten väliset erot kutistuvat minimiin.