Tieteestä ja evoluutiosta
Ajatuksia tieteen tekemisen filosofisista lähtökohdista
Mikä on tiedettä ja mikä ei? Tieteenfilosofiassa on historian saatossa ehdotettu, että tieteeksi voidaan kutsua sellaista tutkimusta, joka on julkista, toistettavissa, todennettavissa ja avointa kritiikille. Mitään yleisesti hyväksyttävää määritelmää ei ole kuitenkaan onnistuttu luomaan ja siksi kysymys tieteen rajoista nousee aika-ajoin esille. Usein ajatellaan, että tieteen tulee olla uskonnollisesti ja maailmankatsomuksellisesti neutraalia, mikä on periaatteessa kaunis ajatus, mutta käytännössä pelkkää idealismia. Tieteen tekemisen taustalla on aina joitakin maailmankatsomuksellisia lähtökohtaoletuksia, premissejä joita ei enää todisteta vaan jotka uskotaan sellaisenaan.
Kysymys tieteen rajoista on erityisen olennainen niillä tieteenaloilla, joissa ollaan tekemisissä ns. perimmäisten kysymysten äärellä kuten biologiassa (elämän synnyn tutkimuksessa), filosofiassa, teologiassa, psykologiassa jne. Se on melkolailla tärkeä myös ihmisten toimintaa käsittelevillä tieteenaloilla kuten historiassa, sosiologiassa, kulttuuriantropologiassa ja oikeustieteessä. Jossain määrin selvempi se on ns. kovissa luonnontieteissä kuten fysiikassa ja kemiassa, mutta itsestään selvä se on vain matematiikassa ja muodollisessa logiikassa.
Usein puhutaan siitä, että kysymys Jumalasta ei kuulu tieteen kenttään ja siksi sitä ei tulisi käsitellä tieteellisten kysymysten äärellä. Tämä on kuitenkin mahdottomuus sikäli, että jos Jumala on olemassa ja hänellä on vaikutusta maailmassa, tieteellinen tutkimus ajautuu harhaan selittäessään Jumalan vaikutuksen materiaalisilla mekanismeilla. Täysin materiaalinen selitys on jo sinänsä kannanotto Jumalan vaikutusta vastaan. Jumalaan tullaan siis ottaneeksi joka tapauksessa jotain kantaa, tahdottiinpa sitä tai ei. Helppo esimerkki tästä on elämän synnyn tutkimus biologiassa. Jos Jumala, Luoja, on olemassa, hän on vaikuttavana syynä elämän synnyssä. Tällöin, jos Jumala suljetaan pois metodologisesti ja elämän syntyä tarkastellaan itsestään tapahtuvana prosessina, tutkimus tuottaa järjestelmällisesti vääriä tuloksia, koska todellinen vaikuttava syy korvataan muilla syillä eli väärillä syillä.
Jos tekisin kemiallisia kokeita rajaamalla katalyyttiset aineet kokonaan tutkimukseni ulkopuolelle ja pyrkisin selittämään tapahtuneet asiat muilla tavoin, tutkimukseni tuottaisi järjestelmällisesti vääriä tuloksia, koska selittäisin todellisen vaikuttavan syyn pois omilla arvailuillani. Jos Jumala on vaikuttavana syynä elämän synnyssä ja jos hänet suljetaan metodologisesti tutkimuksen ulkopuolelle, tällainen tutkimus tuottaa järjestelmällisesti vääriä tuloksia, koska se selittää vaikuttavan syyn muulla tavoin. Synteettinen evoluutioteoria (neodarvinismi) voi edes periaatteessa toimia vain sellaisessa maailmassa, jossa ei ole Jumalaa, koska Jumala, Luoja, vaikuttavana syynä on suljettu metodologisesti tutkimuksen ulkopuolelle. Jos Jumala on olemassa, evoluutio ei ole paikkansapitävä selitys elämän synnylle. Tämä fakta jää usein monilta teologeilta ymmärtämättä tai ainakin käsittelemättä, koska ei haluta häiritä "linnanrauhaa" konsensuksen saavuttaneiden hypoteesien kritiikillä.
Sama periaate pätee muissakin tieteissä kuten vaikka teologiassa. Jos Jumala on vaikuttavana syynä Raamatun synnyssä, tuottaa historiallis-kriittinen eksegetiikka järjestelmällisesti vääriä tuloksia rajaamalla Jumalan metodologisesti tutkimuksen ulkopuolelle ja selittämällä Raamatun synnyn muilla syillä, jotka eivät siis ole todellisia syitä, jos Jumala on varsinainen vaikuttava syy. Historiallis-kriittinen eksegetiikka voi edes periaatteessa toimia vain sellaisessa maailmassa, jossa ei ole kristinuskon Jumalaa.
Biologiassa design-teoreettinen elämän synnyn tutkimus (Intelligent Design, ID) on tieteellisyyden kriteereiden valossa enemmän tiedettä kuin evoluutioteoreettinen tutkimus, koska ID:ssä ollaan avoimia sille, että elämän synnyn taustalla voi olla sekä naturalistisia että supranaturalistisia syitä. Evoluutiossa taas lähdetään järjestäen sellaisesta maailmankatsomuksellisesta ennakko-oletuksesta, että vaikuttavana syynä elämän synnyssä ovat vain naturalistiset syyt. Evoluutioteoreettisen elämän synnyn tutkimuksen perususkomuksena on, että elämän synty ei ole yliluonnollinen asia. Se on siis voimakkaasti paradigmaattista tutkimusta, jossa on selkeä maailmankatsomuksellinen tendenssi: materialismi. ID:ssä taas ei oteta kantaa kuka on mahdollisesti suunnitellut redusoimattomasti monimutkaisen systeemin. ID on siis maailmankatsomuksellisesti huomattavasti neutraalimpaa ja täyttää siten tieteellisyyden määritelmän huomattavasti paremmin kuin evoluutioteoria!
Evoluutioteoreetikkojen on syytä tiedostaa tutkimuksensa maailmankatsomuksellisuus, paradigma jossa Luojaa ei ole. Kyse ei ole vain siitä, että Luojan olemassaoloon ei otettaisi kantaa. Hänet suljetaan pois. Heidän on myös opeteltava näkemään, mikä ero on tutkimuksen tuloksilla ja niistä vedetyillä johtopäätöksillä. Jos paleontologisissa kaivauksissa löytyy kaksi fossiilia, joista ensimmäinen on yksinkertaisemman eliön ja toinen monimutkaisemman, niin tieteen tulos ei tällöin ole se, että monimutkaisempi olisi kehittynyt yksinkertaisemmasta, eikä edes se että näillä olisi jokin yhteinen kantamuoto. Tällaisten asioiden väittäminen on vain hypoteesi, arvaus siitä, mitä konkreettisesti ilmenevien asioiden takana mahdollisesti olisi. Tällaiset hypoteesit, joita tehdään yllättävän paljon biologiassa esim. ns. välimuotofossiilien äärellä, eivät ole tiedettä vaan maailmankatsomuksellisia totuusväitteitä, dogmeja. Ne eivät nouse tutkimuksesta eivätkä luonnosta vaan tutkijan omasta maailmankatsomuksesta, "uskonnosta". On ehdottomasti muistettava, että väitettyjä makroevolutiivisia prosesseja ei ole koskaan voitu toistaa laboratoriossa. Ne eivät siis ole mitään tutkimuksen tuloksia vaan historian tulkintaa, hypoteesi asioiden etenemisestä menneisyydessä. Muut tulkinnat ovat aivan yhtä oikeutettuja.
Joku näsäviisas voisi tällaisessa tilanteessa väittää, että niinhän esimerkiksi trigonometriakin sulkee Jumalan tutkimuksen piirin ulkopuolelle; pitäisikö meidän siis kehittää teististä trigonometriaa. Esimerkki on naiivi. Kysymys Jumalasta ja naturalistisen ja supranaturalistisen rajoista on olennainen tietenkin vain niillä tieteenaloilla, joissa ollaan tekemisissä sellaisten asioiden kanssa, joihin tämäntapaiset kysymykset vaikuttavat. Matematiikka ja siis myös trigonometria eivät käsittele luonnon asioita vaan vain ihmisen ajattelun kategorioita. Näiden kategorioitten soveltaminen luonnontieteeseen ei ole enää matematiikkaa vaan jotain muuta tiedettä kuten vaikkapa fysiikkaa. Matemaattisilla teoreemoilla ei tehdä havaintoja. Niitä tehdään kaukoputkilla ja mikroskoopeilla. Lisäksi on ymmärrettävä, että Jumala ei ole selitys jollekin yksittäiselle luonnon ilmiölle vaan sille, miksi ylipäätään voidaan selittää mitään. Jumala ei ole johtopäätös jostakin luonnossa havaittavasta vaan käsitys Jumalasta ohjaa sitä, millaisia tulkintoja luonnosta tehdyille havainnoille annetaan.
Kristittyjen piirissä on yllättävän yleistä ns. teistinen evoluutio, jossa yritetään jollain tavalla yhdistää evoluutioteoria ja kristinusko. Evoluutio nähdään jonkinlaisena luomisen menetelmänä. Itsekin olin nuorempana useita vuosia tämän ajattelutavan kannalla, kunnes myöhemmin huomasin sen älyllisesti kestämättömäksi. Teistinen evoluutio ajautuu ristiriitaan sekä Raamatun että tieteen kanssa. Se on ikäänkuin kolmas maailmanselitys eikä tee oikeutta sen paremmin kristinuskolle kuin biologiallekaan. Olennaista on luomiskertomus ja siinä erityisesti syntiinlankeemus.
Evoluutiobiologiassa ei tunneta mitään sellaista taitekohtaa hominidien evoluutiossa, jolloin alun ihanteenomainen tila vailla kärsimystä, kuolemaa tai vaikkapa synnytyskipuja (!) olisi korvaantunut luonnonvalinnan eloonjäämiskamppailuilla. Evoluutioteoria ei tunne syntiinlankeemusta! Roomalaiskirje sanoo: "Yhden ainoan ihmisen (Adamin) teko toi maailmaan synnin ja synnin mukana kuoleman." (Room. 5:12) Tunteeko evoluutioteoria mahdollisesti aikaa, jolloin kuolemaa ei vielä olisi ollut maailmassa, mutta ihminen kuitenkin olisi ollut? Ei varmasti!
Raamattu taas, viitatessaan luomiskertomukseen, ei käsittele sitä koskaan vain symbolisesti vaan historiallisena tapahtumana. Näin mm. Deuteronomium ja Roomalaiskirje. Luomiskertomuksen väittäminen symboliseksi ja siten syntiinlankeemuksen selittäminen symboliseksi ei ole Raamatun uskonnon tapa ymmärtää luomista. Se on epäraamatullista teologiaa. Symbolinen luomiskertomus astuu kristinuskon ulkopuolelle.
Roomalaiskirjeessä sanotaan: "Niin kuin siis yhden ainoan (Aadamin) rikkomus tuotti kaikille ihmisille kadotustuomion, niin riittää yhden ainoan (Jeesuksen) vanhurskas teko antamaan kaikille ihmisille vanhurskauden ja elämän. Niin kuin yhden ihmisen tottelemattomuus teki kaikista syntisiä, niin yhden kuuliaisuus tekee kaikista vanhurskaita." (Room. 5:18-19)
Aadamin lankeemus ja Kristuksen sovitustyö asetetaan tässä selvästi rinnan yhtä todellisina historiallisina tapahtumina. Jos Aadamin lankeemus olisi vain vertauskuvallista, johdonmukaisuus vaatii, että myös Kristuksen sovitustyö olisi vain vertauskuvallista. Tämä Roomalaiskirjeen rinnastus ei jätä sijaa arvailuille: symbolinen luomiskertomus merkitsee väistämättä myös symbolista sovitusta. Sama pätee toisinkin päin: historiallinen sovitus merkitsee väistämättä historiallista luomiskertomusta, sillä nämä asiat rinnastetaan täysin toisiinsa. Kun ihminen teki syntiä, hän ei tehnyt sitä symbolisesti vaan tosiasiallisesti, ja kun Kristus sovitti synnin, hän ei tehnyt sitä symbolisesti vaan tosiasiallisesti.
Jos luomiskertomus olisi vain symbolinen, myös syntiinlankeemus olisi väistämättä vain symbolinen. Ja jos syntiinlankeemus on vain symbolinen, ihmisen synti on vain symbolinen. Ja jos synti on vain symbolinen, synnin rangaistuskin on vain symbolinen. Ja jos synnin rangaistus on vain symbolinen, sovitus synnin rangaistuksesta on vain symbolinen. Ja jos sovitus on vain symbolinen, on sovittajan toiminta vain symbolista.
Tällöin Jeesus ei ole muuta kuin esimerkillinen ihminen, rinnallakulkija tai tukija ihmisen heikkoudessa, korkeintaan jonkinlainen "avatara". Tällaisena hän ei periaatteellisella tasolla eroa mitenkään muista esikuvallisista ihmisistä kuten vaikkapa Buddhasta tai Laotsesta. Hän ei ole enää ihmiseksi tullut Jumala, joka antaa itsensä sovitusuhriksi ihmisten synneistä ottaen päälleen meille kuuluvan rangaistuksen. Jumalan Karitsa olisi enää vain marttyyri. Syntiinlankeemuksen vesittäminen merkitsee aina väistämättä kristinuskon vesittämistä.
Yhteenvetona voi sanoa, että teistinen evoluutio on mahdottomuus evoluutioteorian kannalta, sillä evoluutio ei tunne syntiinlankeemusta eikä myöskään Jumalaa vaikuttavana syynä elämän synnyssä. Toisekseen teistinen evoluutio on mahdoton kristinuskon kannalta, sillä ei-symbolinen luomiskertomus edellyttää ihmisen olemassaoloa ennen kuoleman tuloa maailmaan, ja symbolinen luomiskertomus taas tekee tyhjäksi sovituksen (kristinuskon ytimen) symbolisella syntiinlankeemuksella.
Teististä evoluutiota kannatetaankin yleensä tietämättömyydestä johtuen. Siinä halutaan säilyttää jonkinlainen uskonnollinen mielenrauha, jossa tieteellistä kritiikkiä ei tarvitse harrastaa vaan ateistitutkijoiden teoriat niellään pureskelematta. Se kuitenkin jättää yleensä mielen taustalle kaihertamaan epämiellyttävän tunteen siitä, että kristinuskon totuuksia ei ehkä voikaan sovittaa yhteen evoluutio-ajattelun kanssa. Ongelmana on jonkinlainen skientismi, jossa tieteen ja totuuden välille vedetään yhtäsuuruusmerkki ajattelematta asiaa sen syvällisemmin. Tiede on kuitenkin muuttunut koko sen historian ajan ja on yhä jatkuvasti muutoksessa. Vanhoja teorioita ja tutkimustuloksia hylätään ja uusia omaksutaan. Näin tapahtuu tieteessä koko ajan. Sanotaan, että tiede on itseään korjaava järjestelmä. Mutta ei sellaista tarvitse korjata, joka on jo oikeassa. Tieteen nykytila ei siis koskaan ole totuus, ja siten tiede ei ole totuus. Tiede ja tieteen käsitys asioista muuttuu jatkuvasti. Totuus taas on muuttumaton.
Tieteenfilosofiassa on kaksi pääteoriaa tieteellisen tiedon luonteesta. Ensimmäinen on klassinen ns. kumulatiivisen tiedon teoria, jonka ideana on, että tieto olisi ikäänkuin kasa kirjoja, jota tutkimus jatkuvasti kasvattaa. Tieto ikäänkuin lisääntyisi koko ajan, ja vanhan tiedon varaan rakennetaan uutta. Ongelmana tässä teoriassa kuitenkin on, että entä jos vanha tieto onkin väärää. Tällöin on väärää myös sen varaan rakennettu uusi tieto. Ottamalla pois yksi kasan alimmista kirjoista joudutaan ottamaan pois myös kaikki sen päälle kasatut kirjat.
Toinen teoria on ns. tieteellisten vallankumousten teoria. Siinä lähtökohta on realistisempi. Tutkijat tekevät hypoteeseja asioiden mahdollisesta kulusta ja näitä hypoteeseja pyritään sitten testaamaan erilaisilla kokeilla tai vastateorioilla. Kun tutkimus menee eteenpäin, vastaan tulee anomalioita eli uusia ilmeneviä asioita, joita ei voi selittää vanhalla teorialla. Teoriaa siis muutetaan. Siihen tehdään jonkinlainen lisäsiipi tai "purkkapaikkaus", jolla anomaliat saadaan mahtumaan teorian piiriin. Kun lisää anomalioita ilmenee, joudutaan tekemään yhä uusia virityksiä vanhaan teoriaan. Lopulta anomalioita ilmenee niin paljon ja niin merkittävinä, että vanha teoria on hylättävä. Tapahtuu tieteellinen vallankumous. Uusi teoria on yleensä rakennettava uuden paradigman eli ajattelun kehyksen varaan, jossa tutkimuksessa ilmeneviä asioita järjestetään erilaisen lähestymistavan avulla. Tämä uusi teoria taas kohtaa myöhemmin anomalioita samalla tavalla kuin vanha teoria, ja niin myös sille käy lopulta samoin kuin vanhalle teorialle. Uusi tieteellinen vallankumous synnyttää uuden teorian ja todennäköisesti myös uuden paradigman.
Kumulatiivisen tiedon teoria pätee tyypillisesti vain uuden tieteenalan synnyn alkuvaiheessa, jolloin kaikki on tavallaan uutta, ja matematiikassa, joka on ainoa puhtaasti teoreettinen tiede eikä siis ole riippuvainen luonnosta tai ihmisen toiminnasta maailmassa. Tieteellisiä vallankumouksia tapahtuu yleensä kaikkialla muualla, erityisesti ihmistieteissä mutta myös luonnontieteissä. Ne voivat olla isompia tai pienempiä, huomattavampia tai huomaamattomampia, mutta niiden perusperiaate on aina yllättävän samanlainen.
Esimerkki isosta tieteellisestä vallankumouksesta on ns. kopernikaaninen vallankumous. Ensin ajateltiin (havaintoihin perustuen!), että Aurinko ja planeetat kiertävät Maata. Se vastasi sitä kuvaa, jonka yksinkertaisella tavalla tähtitaivasta tarkkailemalla sai. Kun tähtitaivaan tutkimus eteni, alettiin huomata, että auringon käyttäytyminen eroaa muiden taivaankappaleiden liikkeistä. Myöhemmin huomattiin, että sama pätee myös kuuhun. Tehtiin erilaisia virityksiä maakeskeiseen teoriaan (mm. epäkeskisiä ratoja), jolla uudet havainnot saatiin sopimaan vanhaan teoriaan. Lopulta anomalioita ilmeni yhä lisää ja yhä merkittävämpiä niin, että vanha teoria oli hylättävä ja omaksuttava uusi aurinkokeskeinen teoria.
Esimerkkejä on paljon muitakin. Fysiikassa Newtonin kinetiikan arveltiin olevan universaali, mutta sitten tutkimuksessa alkoi ilmetä anomalioita. Muun muassa elektronien liikettä ei enää voitukaan selittää Newtonin lakien avulla, havaittiin valosähköinen ilmiö, atomiteorian kehittäminen vaati uusia lainalaisuuksia jne. Tapahtui tieteellinen vallankumous ja sen kautta omaksuttiin uusi teoria, Einsteinin suhteellisuusteoria. Newtonin kinetiikka jäi ikäänkuin arkielämää helpottavana apuvälineenä alhaisten nopeuksien käsittelemiseen, mutta todellinen selitys myös alhaisten nopeuksien kinetiikkaan oli suhteellisuusteoriassa.
Evoluutioteoria kulkee samaa tietä. Darwinin teoriaa on jouduttu paikkaamaan useaan kertaan anomalioiden ilmenemisen myötä. Sen avulla ei voitukaan enää selittää tyydyttävästi elämän oletettua kehitystä. Jouduttiin tekemään lisävirityksiä kuten populaatiogenetiikka ja mutaatioteoria (joiden myötä alettiin puhua synteettisestä evoluutioteoriasta). Sittemmin anomaliat ovat vain lisääntyneet kasvavalla vauhdilla. Geneettisen informaation muutokset yksittäisten mutaatioiden kautta eivät riittäneetkään selittämään, miksi makroskooppisia muutoksia tapahtuisi populaatiossa. Jouduttiin kehittämään uusi lisäviritys, punktualismi. Yhtenä uusimmista ja merkittävimmistä anomalioista on redusoimattomasti monimutkaisten systeemien löytyminen 1990-luvulla. Niitä ei voi enää uskottavasti selittää evoluutioteorian kautta. Tieteellinen vallankumous -- ja siten evoluutioteorian kuolema -- ovat ovella.
Oma veikkaukseni tosin on, että koska niin monet ateistit, agnostikot ja muiden ei-teististen maailmankatsomusten kannattajat, ovat sitoneet "uskontonsa" niin voimakkaasti evoluutioteoriaan, siitä pidetään todennäköisesti kiinni kynsin ja hampain kovalla kiihkolla ja silmät sulkien silloinkin, kun ei ole enää tieteellisiä perusteita pitää evoluutioteoriaa totena.
Tieteen periaatteisiin kuuluu, että esitettyjä teorioita ja tutkimuksen tuloksia on voitava avoimesti kritisoida ja niistä on voitava käydä kriittistä keskustelua. Nyt tämä tieteellisyyden kriteeri ei kuitenkaan näytä toteutuvan evoluutiobiologiassa, jossa kritiikki tyystin kielletään ja sen esittäjiä vastaan hyökätään voimakkaasti, usein henkilökohtaisuuksiin mennen. Ainoa looginen johtopäätös on, että evoluutiobiologinen elämän synnyn tutkimus ei ole todellista tiedettä (tai ei ainakaan täyttä tiedettä) vaan propagandaa, jota käytetään ei-teististen maailmankatsomusten harjoittamaan "käännytystyöhön".
– Mikko Satama –
PS.
Lisäkommenttina trigonometria-esimerkkiin voisi sanoa, että teististä ajatusta Jumalasta Luojana on tosin kyllä yritetty horjuttaa myös muodollisen logiikan keinoin, a priori. Silloin tällöin törmää ajatteluun, jossa annetaan ymmärtää, että kaikkivaltius ei olisi mahdollista. Saatetaan esittää kysymys: "Voiko Jumala luoda niin suuren kiven, ettei hän itsekään voi sitä nostaa?" Kyse on klassisesta yrityksestä horjuttaa jumalauskoa, mutta vain yritykseksi se jää eikä sillä pystytä osoittamaan kaikkivaltiutta mitenkään mahdottomaksi.
Olennainen kysymys Jumala ja kivi -ongelmaa ratkaistaessa on seuraava: "Voiko loogisesti ristiriitaisia asioita olla olemassa vai ei?" Jos voi olla, niin ensin Jumala luo niin suuren kiven, ettei hän voi sitä nostaa, ja sitten hän nostaa sen. Tai Jumala luo itselleen kiven luomisen jälkeen lisää voimia ja sitten nostaa kiven. Jumala on siis kaikkivaltias, koska määritelmän mukaan loogisesti ristiriitaiset asiat ovat mahdollisia.
Jos taas ajatellaan, että loogisesti ristiriitaisia asioita ei voi olla olemassa, niin silloin ei voi myöskään olla sellaista kiveä, jota olento, joka voi nostaa mitä tahansa, ei voi nostaa. Kivi itsessään on määritelmän mukaan mahdoton ja siten sellaista ei voi olla olemassa. Jumala on siis edelleen kaikkivaltias, sillä määritelmän mukaan mitään sellaista ei voi olla olemassa, johon nähden kaikkivaltiaalla ei ole valtaa.
Koska kaikkivaltiudessa ei ole mitään loogisesti mahdotonta, ei ole myöskään mitään syytä epäillä Jumalaa kaikkivaltiaana Luojana tällä perusteella.
(Jälkeenpäin lisätty alaviite)
Vuonna 2011 Euroopan hiukkasfysiikan tutkimuskeskuksen CERN:in tutkijat havaitsivat heikosti vuorovaikuttavien neutriino-alkeishiukkasten kulkeneen valoa nopeammin, minkä ei pitäisi olla mahdollista suhteellisuusteorian mukaan. Monet ovat arvelleet, että kyseessä täytyy olla mittausvirhe, mutta CERN:in tutkijat ovat tehneet kyllä kaikkensa sulkeakseen pois tämän mahdollisuuden kokeissaan mahdollisimman tarkasti.
Voi tietenkin olla, että kyseessä on mittausvirhe, mutta fysiikka on kokeellinen luonnontiede, jossa havaintojen tulisi ensisijaisesti ohjata teorioita eikä päinvastoin. Jos todella on niin, että neutriino voi kulkea nopeudella, joka ylittää valonnopeuden tyhjiössä, on tällä valtavia vaikutuksia. Se nimittäin tarkoittaa, että suhteellisuusteoria kumoutuu ja fysiikka on laskettava tyystin uudelle perustalle. Tapahtuu tieteellinen vallankumous.